Mä olen sairastanut masennuksen kolme kertaa. Siinä. Mä olin ensimmäisellä kerralla sairastuneena 13-18 vuotiaana. 19 vuotiaana sairastuin uudestaan. Vaikka ei pitänyt. Kävin psykoterapian ja mun piti olla terve. Muistan, kun hain sitten vihdoin apua ja sairaanhoitaja sanoi: "Sinuun on niin paljon yhteiskunnan varoja käytetty, että sun pitäisi alkaa pärjätä". Hänellä oli varmaan huono päivä, mutta ne sanat kaivertuivat minuun. Häpeä. Mä olen heikko, viallinen, huono yksilö. Epäonnistuja. No, ei liene yllätys, että kun ajattelee itsestään noin, masennus tuli kolmannenkin kerran. Se oli varmaan kaikkein raskain masennus fyysisesti. Pelkkä sängystä nouseminen oli raskasta, lähes mahdotonta. Aiemmat masennukset olin vetänyt turbolla, olin tehnyt enemmän, paremmin ja naama virneessä. Toisin sanoen olin valehdellut muille sekä ennen kaikkea itselleni, että ei tässä mitään, vaikka ajatukset olivat vankila. Kolmas masennus pysäytti. Todella. 

Kolmannen masennuksen aikaan sain diagnoosin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Ja minkä matkan se käynnistikään! Traumoista on varmaan jokainen kuullut, mutta kuinka moni meistä todella tietää, miten ne toimivat? Miten ne vaikuttavat aivoihimme ja kehoon? Entäs, kun puhutaan kompleksisesta traumataustasta, jossa traumaa kertyy trauman päälle? Toistuvat traumat iskevät uskomukset syvemmälle ihmisen mieleen. Itselläni on nimenomaan kompleksinen traumatausta, en ole kokenut todellista, täydellistä turvallisuuden tunnetta ennen kuin aikuisena. Aikuisena, joka on itse rakentanut itselleen turvan. 

Siinä minua auttoi traumaterapeutti, jonka mainitseminenkaan saa lämpimän tunteen rintakehään ja kyyneleet silmiin. Olen niin kiitollinen hänestä ja siitä matkasta, joka me yhdessä tehtiin kolmen vuoden traumapsykoterapian aikana. Ehkä joskus kirjoitan siitä, mitä tuo matka minulle merkitsi, mutta en nyt. Se on kuitenkin auttanut minua valtavasti ja saanut minut katsomaan itseäni myötätuntoisesti ja lempeydellä.

Mistä siis tiedän, että nyt olen uupunut? Se on näkynyt jo hetken. Fyysisiä oireita enemmän, kuin yleensä. Päänsärkyä, vatsakipua, flunssan kaltaisia oireita. Väsymystä, muistamattomuutta. Ärtyneisyyttä, univaikeuksia ja ruokahaluttomuutta. Ja se, mitä kaikkein eniten pelkään: se ääni. Se ääni mun päässä, joka räksyttää, että epäonnistuja! Pisin terve jakso sitten lapsuuden, kohta neljä vuotta ilman masennusta (nyt kun kirjoitan sen tähän, isompi ääni on aika vaikuttunut tästä). No mutta, halusin kertoa teille tuosta äänestä, jota pelkään. Mutta nyt mietin, pelkäänkö sittenkään? Eikö se puoli ole juurikin peloissaan ja kaipaa sitä, että otetaan syliin ja kerrotaan, että kaikki on hyvin? 

Haluan tässä kohtaa korostaa, että kirjoitan aina tekstit niin, että annan vain mennä. Ja tämä ei nyt näemmä mene sinne, minne ajattelin. Ajattelin synkistellä teille sitä, miten olen epäonnistunut uupuja, mutta sen kirjoittaminen tuntuu pahalta. Koska se myötätuntoinen puoli minussa on nykyään niin paljon isompi. Se katsoo lempeästi tätä pientä, pelkäävää puolta, joka todella ajattelee olevansa epäonnistuja. Sellainen, jossa on jotain vikaa ja joka ei koskaan saavuta hienoja asioita. Voi rakas, kun sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Sinä olet täydellinen, upea ja ihana oma itsesi. Ainutlaatuinen ja uniikki. Rakkauden arvoinen, aina. Sinä olet ansainnut turvaa, rakkautta, hyväksyntää, myötätuntoa, iloa ja onnea. Sinä olet aina ansainnut. Ja se, että et ole niitä aina saanut, ei ole sinun syytäsi. Sinä olet saavuttanut paljon ja sinun pitäisi olla ihan helvetin ylpeä itsestäsi. Vaikka nyt väsyttää ja on vaikeampaa, se ei tee sinusta epäonnistujaa. Se tekee sinusta ihmisen. 

Kun aloimme jutella, olin juuri päättänyt tapailusuhteen yhden mukavan, mutta todella kiireisen miehen kanssa. Päätin palata deittisivustolle ja siellä sinä olit. Muistan, että tykkäsin profiilissasi olleesta kuvauksesta ja sen jälkeen laitoitkin minulle viestiä. Oli heti selvää, että osaat jäsennellä ajatuksiasi (joita oli paljon) hyvin ja ajattelin, että wau. On sanottava, etten ole sellaisia keskusteluja ihan hetkeen, jos koskaan, käynyt kenenkään kanssa. Olin innoissani, kun sovimme treffit 6.1.2023. Jännitti, oli perhosia vatsassa ja hermostunut olo. Seisoit ravintolan edessä ja olit niin hyvän näköinen, että tunsin väreitä kehossa. Seisoit siinä ja hymyilit hermostuneesti. En muista halattiinko me, mutta tupakat poltettiin helpottuneina siitä, että molemmat polttaa. Sä olit niin herrasmies ja juttelu sujui super luontevasti. Ruoka, niin hyvää, kuin se olikin, oli sivuseikka. Puhuttiin ja puhuttiin, aika kului siivillä. Kun käveltiin kotiin päin, kävi ilmi, että asut todella lähellä. Jokin mussa sai kutsumaan sut tänne mun luokse, koin siis oloni turvalliseksi sun seurassa. Muistan, kun astuit ovesta sisään ja taisit ensimmäiseksi sanoa: "Vau, onpa sulla kaunis koti.". Se lämmitti valtavasti, sillä koti on mulle pyhä paikka, rakas ja niin tärkeä turvasatama. Ihmeteltiin yhdessä kaikkea täällä ja oli edelleen vaan niin hyvä olla sun kanssa.

Olisi pitänyt tietää silloin, kun puhuttiin ihan kaikesta, että mä olen pulassa. Sä olet niin pohtiva, tunneälykäs, toisia huomioiva ihminen. Susta huokuu se, että sulle tärkeää elämässä ovat ne rakkaimmat, läheisimmät ihmiset. Olet tekevä, osallistuva ja kiinnostunut. Katsot elämää ihmetellen ja haluat ymmärtää asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. Saat mut näkemään asioita eri näkökulmista ja luulen, että niin mäkin saan sut. Meidän keskustelut on niin hyviä, turvallisia ja täynnä halua ymmärtää, olla läsnä ja kuulla, mitä toinen sanoo. Seisot tukevasti omilla jaloillasi ja sulla on tavoitteita, haaveita. Toisin sanoen olet kaikkia niitä asioita, joita olen pyytänyt kumppanilta.

Onhan siinä myös se, että sun lähellä tuntuu, kuin mun kehossa virtaisi sähkö, jännite. Kun laitat kädet mun ympärille tai otat kainaloon, mussa menee väreitä koko kehossa. Se tuntuu niin hyvälle, etten osaa sitä edes kuvailla. Ja se pelottaa mua niin paljon. Mitä jos mä totun siihen sun kainaloon? Mitä jos sä et enää tule tänne ja ota mua kainaloon? Mitä jos mä en enää saisi silittää sun hiuksia tai halata sua? Mitä jos mä en enää voisi suudella sua?

Mehän ei pitkään aikaan juurikaan hipsuteltu, eikä pussailtu, mikä tuntuu nyt vähän hassulle. Mä en uskaltanut tehdä aloitetta ja säkään et sitä tehnyt, joten juteltiin ja juteltiin. Se oli ihanaa, mutta samalla halusin koskea sua niin paljon, että tuntui, kuin pakahtuisin. Mähän sen aloitteen sitten tein, kun laitoin käden sun reidelle. Pulssi hakkasi niin, että olin ihan varrma, että sä kuulet sen. Et vetäytynyt pois. Jossain vaiheessa pussasin sun poskea ja sitten sanoit sen, mikä sai mun sydämen melkein pysähtymään. Sä halusit kosketusta ja läheisyyttä, mutta et tiennyt, haluatko parisuhdetta tai muutakaan sellaista. Halusit olla kaveri ja pohdit, vaikeuttaako tai hämärtääkö läheisyys tätä.

Tästä asetelmasta tuli monta erillistä kohtausta, joiden aikana me ei nähty tai tilanne oli vaikea. Silti vaan olit mun mielessä ihan joka päivä. Tulit mieleen kaupassa, töissä, illalla ennen unta ja joskus aamuisin. Joskus hymyilytti ja joskus vain sattui. Mä koin, että mä en kelpaa sulle. Että mä en ole riittävä. Että sä haluat etsiä parempaa, upeampaa, ihanampaa. Ja varmasti löytäisit myös, en epäillyt sitä lainkaan. En ollutkaan niin itsevarma, kuin ajattelin olevani. Siksi mua sattui ja suututti, että annoin jälleen kerran miehen saada mut tuntemaan näin. Näitä asioitahan mä en sulle puhunut, koska nää ei liity suhun varsinaisesti mitenkään. Sähän et tehnyt yhtään mitään väärää, vaan olit rehellinen tunteistasi. Osuit kohtaan, jossa oli työstettävää minussa itsessäni ja siinä, miten itseni ja arvokkuuteni näen. Ja se on asia, jota työstän edelleen myötätunnon ja rakkauden kautta.

Me kuitenkin puhuttiin, kipeistäkin asioista. Avattiin toisillemme puolia, joita ei kaikille näytetä. Ja lopulta päädyttiin aina näkemään uudestaan ja kun niitä kosketuksia ja suudelmia alettiin antaa, ei ole ollut mahdollista lopettaa. Sä vedät mua puoleesi, sillä olet niin uskomattoman ihana ihminen ja sun lähellä on niin hyvä ja turvallinen olo.

Nyt mun pitäisi jälleen puhua sulle siitä, että mulla on isoja tunteita sua kohtaan. Haluaisin kuulla, mitä sä tunnet mua kohtaan ja sitten taas en. Sillä jos kerrot, että sulla on edelleen kaverilliset tunteet mua kohtaan tän vuoden jälkeen, mun olisi ehkä pakko viheltää peli poikki. Mun olisi, oman hyvinvointini vuoksi, pakko ottaa vähän tilaa. Mua kauhistuttaa ajatus siitä, ettet olisi mun elämässä. Kaikista yllä moneen kertaan mainituista syistä. Musta on ihanaa viettää sun kanssa aikaa ja ihan sama, mitä tehdään, on aina mukavaa eikä tarvitse jännittää tai pelätä mitään. Me nauretaan, jutellaan, hassutellaan ja hipaistaan toista ohimennen. Halataan, suukotellaan ja ollaan lähekkäin. Sä annat parhaat niska- ja jalkahieronnat ja mä rakastan kokkailla meille hyvää ruokaa. On vaivatonta ja helppoa. Pelkään vaan sitä, että sulle ja mulle se aika merkitsee eri asioita. Tai että me toivotaan eri asioita tulevaisuudelta. Ja siksi luulen, että vain välimatkan ottaminen voisi saada tän suhteen enemmän kaverillikseksi mun puolelta. 

Niin. Se, mitä me halutaan ja mitä me tarvitaan voi olla kaksi hyvin eri asiaa. Ja mä en ole vielä valmis käymään tätä keskustelua, joten olen hiljaa. Sä olet huomannut sen, kahdesti. Kahdesti mä oon oirehtinut ja käynyt sun kanssa vaikean keskustelun mainitsematta sitä perimmäistä syytä, miksi oireilen. Se on se, että mä oon rakastumassa suhun ja pelkään ihan helvetisti, että menetän sut. 

Mä tiedän, että mä selviäisin siitäkin. Mä olen selvinnyt elämässä aika monesta asiasta ja selviäisin siitäkin. Mutta mä en halua. Mä en halua luopua sunlaisesta ihmisestä ja mä toivon, että tää selviää. Mä haluan uskoa, mä toivon, mä pyydän universumilta, että mä saan tähän jotain johdatusta. Koska musta tuntuu jälleen kerran elämässäni, että keikun kynnyksellä. Pelottaa saatanasti hypätä, mutta kun on siihen kynnykselle jo tultu, ei oikein voi enää katsoa taakseenkaan. Siellä kun on menneisyys, johon ei enää voi vaikuttaa.