Uupumus. Väsymys. Epäonnistuminen.

Mä olen sairastanut masennuksen kolme kertaa. Siinä. Mä olin ensimmäisellä kerralla sairastuneena 13-18 vuotiaana. 19 vuotiaana sairastuin uudestaan. Vaikka ei pitänyt. Kävin psykoterapian ja mun piti olla terve. Muistan, kun hain sitten vihdoin apua ja sairaanhoitaja sanoi: "Sinuun on niin paljon yhteiskunnan varoja käytetty, että sun pitäisi alkaa pärjätä". Hänellä oli varmaan huono päivä, mutta ne sanat kaivertuivat minuun. Häpeä. Mä olen heikko, viallinen, huono yksilö. Epäonnistuja. No, ei liene yllätys, että kun ajattelee itsestään noin, masennus tuli kolmannenkin kerran. Se oli varmaan kaikkein raskain masennus fyysisesti. Pelkkä sängystä nouseminen oli raskasta, lähes mahdotonta. Aiemmat masennukset olin vetänyt turbolla, olin tehnyt enemmän, paremmin ja naama virneessä. Toisin sanoen olin valehdellut muille sekä ennen kaikkea itselleni, että ei tässä mitään, vaikka ajatukset olivat vankila. Kolmas masennus pysäytti. Todella. 

Kolmannen masennuksen aikaan sain diagnoosin traumaperäinen stressihäiriö (PTSD). Ja minkä matkan se käynnistikään! Traumoista on varmaan jokainen kuullut, mutta kuinka moni meistä todella tietää, miten ne toimivat? Miten ne vaikuttavat aivoihimme ja kehoon? Entäs, kun puhutaan kompleksisesta traumataustasta, jossa traumaa kertyy trauman päälle? Toistuvat traumat iskevät uskomukset syvemmälle ihmisen mieleen. Itselläni on nimenomaan kompleksinen traumatausta, en ole kokenut todellista, täydellistä turvallisuuden tunnetta ennen kuin aikuisena. Aikuisena, joka on itse rakentanut itselleen turvan. 

Siinä minua auttoi traumaterapeutti, jonka mainitseminenkaan saa lämpimän tunteen rintakehään ja kyyneleet silmiin. Olen niin kiitollinen hänestä ja siitä matkasta, joka me yhdessä tehtiin kolmen vuoden traumapsykoterapian aikana. Ehkä joskus kirjoitan siitä, mitä tuo matka minulle merkitsi, mutta en nyt. Se on kuitenkin auttanut minua valtavasti ja saanut minut katsomaan itseäni myötätuntoisesti ja lempeydellä.

Mistä siis tiedän, että nyt olen uupunut? Se on näkynyt jo hetken. Fyysisiä oireita enemmän, kuin yleensä. Päänsärkyä, vatsakipua, flunssan kaltaisia oireita. Väsymystä, muistamattomuutta. Ärtyneisyyttä, univaikeuksia ja ruokahaluttomuutta. Ja se, mitä kaikkein eniten pelkään: se ääni. Se ääni mun päässä, joka räksyttää, että epäonnistuja! Pisin terve jakso sitten lapsuuden, kohta neljä vuotta ilman masennusta (nyt kun kirjoitan sen tähän, isompi ääni on aika vaikuttunut tästä). No mutta, halusin kertoa teille tuosta äänestä, jota pelkään. Mutta nyt mietin, pelkäänkö sittenkään? Eikö se puoli ole juurikin peloissaan ja kaipaa sitä, että otetaan syliin ja kerrotaan, että kaikki on hyvin? 

Haluan tässä kohtaa korostaa, että kirjoitan aina tekstit niin, että annan vain mennä. Ja tämä ei nyt näemmä mene sinne, minne ajattelin. Ajattelin synkistellä teille sitä, miten olen epäonnistunut uupuja, mutta sen kirjoittaminen tuntuu pahalta. Koska se myötätuntoinen puoli minussa on nykyään niin paljon isompi. Se katsoo lempeästi tätä pientä, pelkäävää puolta, joka todella ajattelee olevansa epäonnistuja. Sellainen, jossa on jotain vikaa ja joka ei koskaan saavuta hienoja asioita. Voi rakas, kun sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Sinä olet täydellinen, upea ja ihana oma itsesi. Ainutlaatuinen ja uniikki. Rakkauden arvoinen, aina. Sinä olet ansainnut turvaa, rakkautta, hyväksyntää, myötätuntoa, iloa ja onnea. Sinä olet aina ansainnut. Ja se, että et ole niitä aina saanut, ei ole sinun syytäsi. Sinä olet saavuttanut paljon ja sinun pitäisi olla ihan helvetin ylpeä itsestäsi. Vaikka nyt väsyttää ja on vaikeampaa, se ei tee sinusta epäonnistujaa. Se tekee sinusta ihmisen.